Kansanperinne

Yrtit värikasveina

Luonnosta saaduilla väreillä värjääminen on ihmiskunnan vanhoja taitoja. Suomalaistenkin värjäystaidot ovat vanhaa perintöä. Pohjoisen luonnon tarjoamat mahdollisuudet ovat kuitenkin olleet niukemmat kuin eteläisen. Keltainen ja ruskea ovat ne värit joita luonnostamme saa helpoimmin. Ihmisten kauneustaju kuitenkin arvostaa erityisesti kirkasta punaista ja sinistä väriä. Haluttuja värejä tuotettiin pitkienkin matkojen takaa jo muinaisina aikoina. Joitakin kasveja on myös todennäköisesti viljelty värjäystarkoitukseen. Turussa värjärien ammattikunta toimi 1500-luvulla, mutta he käyttivät raaka-aineina tuontivärejä.

Kansanomaiseen perinteeseen pohjautuva värjäystaito säilyi yleisenä aina viime vuosisadan puoliväliin. Silloin kauppaan tulivat "pussivärit". Kansanomaista värjäystaitoa ruvettiin elvyttämään jo vuosisadan vaihteessa Suomen Käsityön Ystävien johdolla norjalaisen esimerkin mukaisesti. Taustalla oli kansallinen innostus. Kasvien tarjoaman värimaailman katsottiin sopivan hyvin taidekäsitöiden toteuttamiseen. Myöhemmin sotien aiheuttaman materiaalipulan tähden kiinnostus luonnonkasveilla värjäämiseen heräsi uudeelleen. Nykyinen innostus saa voimansa kasvisävyjen tarjoamista harmonisista sävyistä ja egologisesta värjäysvaihtoehdosta.

Kansanomaista värjäystaitoa on yllä pidetty mm. Suomen Käsityön ystävissä. Useimmiten samoja kasveja, joita käytettiin ruokana ja rohtona, käytettiin myös tuomaan väri-iloa elämään. Kasveista tehtiin värejä, joilla värjättiin kankaita, nahkoja ja myös papereita. Taisipa erilaisten maalienkin valmistus onnistua.

Kasvivärejä käytettiin myös teollisuuslaitoksissa. Apteekkari Hällström tiesi "Neuvoja lääkekasvien kokoojille"-kirjasessaan 1898 kertoa, että eräs hämäläinen pumpulitehdas osti sianpuolukan lehtiä 20 000 kg vuodessa lankojen värjäämiseen.

Värjääminen

Useimmat värit vaativat että värjättävä materiaali "puretettiin" ennen värjäystä, jotta väri olisi tarttunut. Lankoja keitettiin puolesta tunnista kahteen tuntiin puhtaassa vedessä, johon oli lisätty värjäysaineesta riippuen sopivia kemikaaleja, kuten alunaa, viinikiveä, kuparivihtrilliä tms. Parhaiten värjäys onnistui, jos se tehtiin heti purettamisen jälkeen. Vettä värjäämiseen kului runsaasti. Perusneuvona oli 40-50 l vettä lankakiloa kohden. Samaiset ohjeet pätevät tietysti vielä tänäkin päivänä.

Millaisia värejä sitten kerättiin suomalaisesta metsästä?

Kasveja voitiin käyttää tuoreeltaan tai kuivattuina. Värikasveja ei saanut kuivattaa auringonvalossa. Yleensä värjäämiset tehtiin kesäaikaan, silloin oli vettäkin helposti saatavissa.

Lehdet kerättiin täysikokoisina, mutta mielelllään ennen juhannusta. Yrtit ja kukkivat kasvit taas koottiin ennen kuin ne kukkivat. Puunkuoret kerättiin mahla-aikaa, silloin ne irtosivat helpommin. Puunkuoria, mm. tuomea ja paatsamaa, oli hyvä säilyttää 6 kk ennen värjäystä. Puunkuoret sisältävät parkkiaineita, jotka yhdessä rautavihtrillin kanssa tekevät värit tummemmiksi. Puunkuoria käytettiin yleensä tummien harmaiden, ruskeiden tai mustien värien aikaansaamiseksi.

Seuraavat kasvit Lönnrot määritteli Flora Fennicassaan 1860 värjäyskäyttöön sopiviksi:

Keltaista

  • Kamomillasauniosta saatiin kaunista keltaista väriä.
  • Keltamatara on vanha värikasvi, jota paikoin viljeltiinkin. Sen kukilla värjättiin villaa keltaiseksi.
  • Lepän ja koivun lehdistä saadaan erilaisia keltaisia sävyjä. Lehdet voidaan käyttää joko tuoreina tai kuivattuina. Alunan kera keitettynä niistä saatiin jopa maaliväriä. Vaivaiskoivusta saatu keltainen on voimakkaampaa. Koivun kuoresta taas sai harmaankeltaista väriä.
  • Kultapiiskusta saadaan kullankeltaista väriä. Värjäykseen voitiin käyttää kaikkia kasvinosia eikä lankaa tarvinnut lainkaan purettaa. Kasvista keitettiin myös keltaisenruskeaa väriä.
  • Ruiskukasta käytettiin koko kasvi, ja siitä saatiin vihreänkeltaista väriä.
  • Poimulehteä voitiin kerätä värjäystarkoituksiin koko kesän ajan.
  • Saksankirvelistä Lönnrot kirjoitti: "Paikoin sitä käytetään keltapaineeksi."

Vihreää

  • Nokkosesta saatiin tuoreena viheriänkeltaista, kuivattuna kaunista harmaankeltaista väriä. Nokkosta voitiin käyttää myös mustan pohjavärinä.
  • Pietaryrtin pieneksi hakatut lehdet värjäsivät tuoreeltaan ja keitettynä villaisen vaatteen vihreäksi. Suositeltiin, että lehdet kerätään ennen kukintaa. Keittoliemeen piti sekoittaa tuhkalipeätä ja sitten uudelleen kiehauttaa, ennen kuin aine kastettiin siihen. Hellenin värjäyskirjassa (1905) väriä luonnehditaan vahvaksi ja eloisaksi keltavihreäksi.
  • Puna-apilasta saatiin vihreää väriä villalle.
  • Suolahierakkaa l. suolaheinää ovat lappalaiset ja norjalaistet Lönnrotin mukaan käyttäneet keltaiseksi väriksi. Hellenin värjäyskirjassa taas sanotaan: " Niittysuolaheinä käytetään tuoreena ennen kukkimista sen ollessa vielä mehukkaan. Saadaan harmaanviheriätä. Jos kasvi keitetään rautapadassa, niin sitä voidaan käyttää mustan purettamiseen."

Punaista ja sinistä

  • Keltamataran juuresta saatiin punaista väriä villalle.
  • Kuismien kukkaröyhyt voitiin käyttää värjäykseen, ja tuloksena oli punainen väri. Kukat taidettiin kuitenkin käyttää mielummin paloviinan maustamiseen ja kauniin paunaiseksi värjäämiseen. Myös meiramia voitiin käyttää, kun haluttiin punaista väriä.
  • Keto-orvokin terälehdistä saatiin sinistä väriä. Villalangan voi sillä värjätä alunan kanssa "jäänkarvaiseksi" Lönnrotin luonnehdinta tarkoittanee vaaleansinistä.
  • Sinipunaista väriä saatiin mustikan mehusta. Myös mustaherukan marjoista keitettiin alunan kanssa sinipunaista väriä.

Mustaa, tummaa ja ruskeaa

  • Paatsaman marjoja ja lehtiä voitiin käyttää väriaineena. Väristä tuli sitä tummempi, mitä väkevämpää lipeää käytettiin.
  • Rantayrtti (Lycopus europaues) värjäsi kuivattuna ja vihtrillin kanssa keitettynä mustaa. Lönnrot kertoi myös "kulkulais-roistojen" mustaavan naamansa kasvin mehellä, jotta heitä pidettäisiin mustalaisina.
  • Kuusen kävyistä saatiin ruskeaa väriä.
  • Sianpuolukkaa käytettiin pääasiassa parkitukseen nahan valmistuksessa, mutta siitä saatiin alunan kanssa harmaata. Värjäystä varten kasvi oli paras kerätä kukkivana.

Puiden kuoret väriaineena

  • Haapapuun kuoresta saatiin keltaisia ja ruskeita värejä.
  • Lepän kuoresta saatiin keltaisenharmaata väriä. Myös katajan havuista ja kuivatuista kortteista saadaan samaa väriä.
  • Kuusen havuista saatiin harmaanvihreää väriä, kävyistä taas harmaanpunaista.
  • Rautavihrillin kanssa tammen kuoresta saadaan mustaa väriä.
  • Pihlajan kuori sisältää parkkiaineita ja siitä saatiin myös ruskeanpunaista väriä.
  • Omenapuun kuoresta saadaan voimakasta punaisenkeltaista väriä.
  • Koivun kuorten sisäosaa käytettiin värjäämään kalaverkot punaruskeiksi, koska kalojen katsottiin karttavan vaaleita verkkoja.

Samuli Paulaharjun kokoamista tiedoista:"Mustaa saatiin kuivatuista lepänkuorista, tai mustikoista joita keitetttin kuparröökin kanssa. Variksenmarjojen marjoilla ja varvuilla sekä koivunkuorilla ja kuusen kuorilla saatiin lipeän kanssa mustaa. Keltaista saatiin löökin- eli sipulinkuorilla tai koivunlehdillä.

Kasvivärien ohella käytettiin ostovärejä, ruskeaa väriä olivat santeliväri, kaneelipruuni, halutuimpia olivat siniväri ja punainen, niitä eivät kotimaiset luonnokasvit oikein antaneet. Ostoväreihin liittyi eksotiikka ja hurjia tarinoita. Mm. oikea turkinpunainen oli ennen hyvin kallista. Yksin värjäys maksoi 4 markaa naulalta." Samuli Paulaharjulle haastateltava olikin todennut: "Sitte tuli se vähä halavemmaksi, kun Venäjä otti Turkilta Vähän Aasian, josa on se turkinpunainen järvi, josta saa'an sitä turkinpunaista."